Varoitus! Pitkä postaus luvassa!
Syypäänä hevoshulluuteeni voi pitää jo edesmennyttä vaariani, joka omisti suomenhevosoriin ja otti minut mukaansa tallille ja raveihin. Eräässä tapahtumassa, jonne lähdin mummon ja vaarin sekä pikkuveljeni kanssa ollessani noin neli- tai viisivuotias, oli talutusratsastusta. Siellä sain ensikosketukseni ratsastukseen päästessäni norjanvuonohevosen selkään. Kyseessä oli muistaakseni tamma, ja nimi oli Hulda, Unda tai joku sellainen. |
| Kihin Laukki aka Laukki, vaarini entinen hevonen. Kuva pöllitty Sukupostista. |
Ala-asteella, noin kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana, pääsin kerran viikossa köpöttelemään mummon tuttavan isolla puoliveritammalla (se taisi olla yli 170 senttimetriä). Tamman kokonimeä en muista, mutta kutsumanimi oli Nekku, ja se oli jo yli 20-vuotias. Se oli itse lauhkeus, mutta kerran mentiin omistajan kanssa kävelymaastoon illalla, ja Nekku säpsähteli koko reissun ajan, kunnes tallipihalla loikkasi sivuun ja tipahdin selästä. Aimo mustelma tuli ohimoon, mutta traumoja ei jäänyt, ja kipusin takaisin selkään :D Nekulla en ikinä tainnut laukata, ravata vain.
Lännenratsastus vie mennessään
Nekun jäätyä eläkkeelle, hevosharrastukseen tuli muutaman vuoden paussi. Sitten yhtenä kesänä (en muista mikä vuosi, ehkä 2011 tai 2012), äiti ilmoitti minut Ruukin maaseutuopiston ratsastusleirille. Mummoni kuitenkin yllätti, perui osallistumiseni ja nakkasi minut sen sijaan Katja Vanhatalon tallille lännenratsastusleirille Lilli Vanhatalon ja Johanna Hytösen oppiin. Siellä sitten hurahdin lännenratsastuksen ihmeelliseen maailmaan..
Ensimmäisillä leireillä (en tosiaan käynyt siellä kuin kesäisin muutaman päivän leireillä) ratsastin kahdella shetlanninponilla, Iisalla ja Rontiinalla. Tämä mainio kaksikko (emä ja varsa) opetti ainakin olemaan päättäväinen, koska eivät olleet mitään vauhtihirmuja ja ruoka maistui.
 |
| Iisa laitumella. Lempeä rouva, mutta tiesi kyllä miten viedä kokematonta kakaraa :'D |
Kasvettuani isommaksi pääsin quarterruuna Vihtorin selkään. Herra oli paljon herkempi kuin shettikset, joihin olin tottunut, ja tykästyin siihen heti. Vihtori nimittäin antoi ratsastajan virheet mielellään anteeksi ja oli hyvin kiltti ja ihmisrakas otus. Arvatkaa vain, ketä harmitti saamaristi kun Vihtori siirtyi yksityiskäyttöön.
 |
| Vihtori. Hevonen, jonka myötävaikutuksesta haaveilen omasta quarterista. Selässä allekirjoittanut jolla on hyvin edustava ilme.. |
Seuraavaksi minut lykättiin arabiruuna Grubyn huomaan. Gruby oli opetusmestari vailla vertaa: ei antanut ilmaiseksi mitään selästä käsin, vaan vaati ratsastajalta tarkkuutta apujen kanssa. Turhauduin enemmän kuin kerran, kun Gruby löi jarrut pohjaan, mutta näin jälkeenpäin naurattaa. Hoitaessa Gruby oli kiltti kuin mikä.
Arabialaisen ravi oli järkyttävän pomppuisaa, nimimerkillä hölskyi selässä kuin kevyt säkki. Mutta se laukka.. Grubyn laukassa tuntui kuin hevonen olisi vain keinunut ilmassa. Sen selässä ei jännittänyt kun ruvettiin laukkaamaan.
Vuosia myöhemmin vasta ymmärsi, miten monta oivallusta Gruby tarjosi, joskin jälkijunassa.
 |
| Gruby laitumella. |
Pahimman putoamiseni koin silloin kuusivuotiaan Roy-quarterin kanssa, ja syy oli minun. Halusin laukata itse ilman liinaa (olin tuolloin ja olen edelleenkin todella epävarma laukassa) ja ei kun tuumasta toimeen... paitsi että menetin tasapainoni jonka Roy tulkitsi merkiksi lisätä vauhtia ja nelisti samalla kun minä valuin kyljelle, tehden sitten ratsastuksenopettajan viereen äkkipysähdyksen. Lensin kyljelleni maahan, ja sain komet mustelmat sisäreisiin, sekä luultavasti lievän aivotärähdyksen (en mennyt lääkäriin, mutta yöllä oli todella huono olo). Tämä putoaminen jätti pienen pelon laukkaamiseen.
Tapauksesta huolimatta toivoin joskus ostavani Royn omaksi, mutta se myytiin vuosia myöhemmin Lappiin.
 |
| Roy hinkkaa pebaa karsinanoveen. |
Epäsäännöllistä hevostelua
Revon Ranchilla painotettiin maastakäsintyöskentelyä ja yhteyttä hevoseen. Ekan kerran sain työskennellä pyöröaitauksessa Chexy-nimisen painttamman kanssa. Olin silloin jotain yhden- tai kahdentoista vanha.
Tein niin kuin Lilli neuvoi (juoksutin tammaa pyörössä ja välillä vaihdoin suuntaa), kunnes tapahtui jotain ja Chexy lähti seuraamaan minua irrallaan. En tuolloin tajunnut, että miksi se päätti seurata minua. En tehnyt mitään muuta kuin patistin sitä juoksemaan helteessä?!
Chexykin oli myytävänä, ja haaveilin siitä. Sitten sain kuulla, että se myytiin jonnekin, ja asia kaiveli jonkin aikaa. Kohtalo kuitenkin päätti kettuilla, ja ystävystyin Chexyn nykyisen omistajan tyttären kanssa, jolle purkauduin siitä kuinka Chexyn myyminen v*tutti. Kävikin sitten ilmi, että missä se eli nykyään.. x'D
Käydessäni ystävälläni pääsin kerran ratsastamaan Chexyllä. Kenttä oli liukas (elettiin kevättalvea) eikä voinut mennä käyntiä lujempaa, mutta alla oleva kuva varmaan kertoo, kuinka mielissäni olin päästessäni tamman selkään:
 |
| #smugkid. Kuvan otti ystäväni. |
Kun Revon Ranchilla lopetettiin leirit ja tunnit, olin taas vuosia ilman hevosia. Kun tuli aika valita, minne lähtee peruskoulun jälkeen, halusin Ruukin maaseutuopistoon opiskelemaan hevosia. Äiti kuitenkin halusi, että menisin lukioon koska hevosalalla on huono palkka jne. Menin siis Raahen lukioon, ja olin siellä noin kuukauden, ennen kuin vaihdoin Lybeckerille audiovisuaaliselle alalle.
Kävin Kempeleessä Rajakorpi Ranchilla kahdella irtotunnilla ja yhdellä leirillä (leiriltä jouduin lähtemään kesken kaiken), mutta rahanpuutteen ja pitkän välimatkan takia en ruvennut käymään siellä säännöllisesti.
Ollessani muutaman kuukauden työssäoppimisjaksolla Ruukissa aloin käymään Ala-Sakarin tallilla tunneilla. Siellä tuli sitten huomattua, että putoamisesta jäänyt pelko koputteli edelleen takaraivossa. Lisäksi pitkä tauko hevosista näkyi myös: taluttelu ja hoitotoimenpiteet jännittivät pirusti.
Nykytilanne
Edelleen haluan pyrkiä hevosalalle. Se on ala, josta lukeminen sykähdyttää aina semmoisella jännällä tavalla: "Tätä haluan." Esteinä ovat kuitenkin paska yleiskunto ja epävarmuus. Kuten edellä olevasta litaniasta voi päätellä, en ole mikään pro hevosten kanssa, ja välillä tuntuu, ettei uskalla mennä semmoisten ihmisen joukkoon, jotka ovat paljon kokeneempia ja jotkut käytännössä syntyneet hevosten keskelle. Ai miten niin huono itseluottamus..
Useammalta taholta olen kuullut, että senkus menet. Hain vuonna 2017 Kaustiselle hevosalalle ja olisin päässytkin, mutta sitten kun sieltä pistettiin viestiä, otanko opiskelupaikan vastaan, alkoi jännittämään. Syiksi voisi sanoa: a) siellä painotettiin raviurheilua, ja ratsastaminen kiinnostaa enemmän, sekä b) ero kavereihin.
Olen vähän läheisriippuvainen, ja pelotti että kauas lähteminen katkoisi pidemmän päälle välit ystäviin. En sitten mennyt.
Nyt on tullut pohdittua Perhon yksikköä. Siellä voi erikoistua hevoskasvatukseen, joka on viime vuosina alkanut kiinnostamaan (siitäkin voisi tehdä oman postauksen!).
Saapa nähdä.
Kommentit
Lähetä kommentti